Pakkastalvi taittuu kevääseen ja hanget vajoavat vauhdilla. Alta paljastuvat kartiokuuset, tuijat ja katajat. Jaksavatko lumen painamat oksat nousta? Aurinko sytyttää havuissa vihreän pilkahduksen. Se ilahduttaa samalla tavalla kuin kotioven kranssi, joka on viime kuukaudet tuonut vihreyttä valkeuden keskelle. Kranssi sitoo vanhan kasvukauden uuteen ja kantaa läpi vähävaloisten kuukausien.
Leuto, sateinen syksy sai havut ja sammalet vihertämään ja kasvamaan. Ehkä juuri siksi havukranssi on säilynyt tuoreena. Pian se vaihtuu keväiseen, sillä pientareilla pajunkissat kurkistelevat ja uudet ideat kypsyvät mielessä.
Yleensä suosin muhkeita havukransseja ja lopetan vasta, kun pajupohja on kokonaan vihreä peitossa. Tosin ihastuin, kun näin vain osin koristeltuja kransseja. Kun pohja on huolellisesti pyöritetty pajunoksista, koristeeksi riittää muutama harkittu tuijanoksa. Opimme toisiltamme koko ajan.
Kun teen kransseja, pyrin löytämään materiaalin koristenauhaa lukuun ottamatta puutarhasta ja omista kaapeista. Lisäksi pyrin kokoamaan kranssin ilman rautalankasidoksia. Se onnistuu, kun pyörittää pajusta tiiviin pohjan ja pistää kuusen tai tuijan oksat tiukkoihin väleihin. Siinä hyvä apuväline on nokkapihdit, jotka keventävät sormiin kohdistuvaa puristusta. Tämän opin pajukurssilla, ja se on säästänyt sormia etenkin pajupalloja tehdessä.
Kranssi on mukava tervehdys myös korona-aikaan. Marraskuussa kävimme pihakahvilla isovanhempien luona ja veimme tuijakranssin tuliaisina. Koska emme voineet nähdä toisiamme joulun aikaan, oveen ripustettu havukoriste kertoi, että ajattelemme heitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti