Akileijojen aika alkaa

 

”Toisinaan kukkatarhuri joutuu tanssittamaan kasveja ympäri puutarhaa kunnes oikea paikka löytyy,” kirjoittaa Polly Bolton kirjassaan The Cottage Garden. Joskus on myös vaikea pysytellä mukana kukkien tanssiman valssin pyörteissä. Allekirjoitan ajatuksen ainakin akileijojen suhteen, sillä niin moni kaunis akileija on pyörähtänyt pihallamme kadotakseen yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Kaunis sininen kurkisti karviaispensaan juurelta.

Ilmeisesti akileijat ovat väistyneet tilan käytyä niille ahtaaksi, mutta onneksi ne ovat ehtineet varistaa siemenensä, jotka jatkavat kukintaa joko samanvärisinä tai uusin sävyin ja aivan uudessa muodossa. Juuri uudet värimuunnokset ovat akileijan kasvattajan ilonaihe.

Aquilegia vulgaris var. stellata 'White Barlow'

Akileija pulpahtaa esiin kukkapenkistä toisten kasvien lomasta, mutta vasta avoimella paikalla kasvaessaan se muodostaa suuren, näyttävän kasvuston. Olenkin päättänyt alkaa pitää lukua puutarhamme akileijoista ja istuttaa ne arvoiselleen paikalle multavaan kukkamaahan. Ehkä ne kotiutuvat ja viihtyvät pidempään kuin muutaman kesän ja yhden valokuvan verran.

Joissain kirjoissa kehotetaan leikkaamaan kukkavarret ennen siementen karisemista. Toimenpiteellä estetään keskenään helposti risteytyvien akileijojen muuntelu.

Toisaalta kukkavarsien jättäminen paikoilleen valmistaa kasvia talveen ja parantaa talvehtimista. Keskitalveen osuvan lämpöjakson aikana leikkaamattomat kasvit eivät lähde yhtä innokkaasti kasvuun kuin ne yksilöt, joiden kukkavarret on katkaistu.

Valkoinen alushame koristaa tanssijattaren asua.

Akileijat ovat varsin terveitä kasveja. Vuosien varrella kasveissamme on ollut tuholainen yhden ainoan kerran. Tuolloin odotettua kukintaa ei koskaan tullut, vaan nuput kuivuivat. Syynä oli akileijasääski, joka toukokuussa munii nuoriin nuppuihin. Osa nupuista ruskettui heti, ja ne jotka jatkoivat kehittymistään, jäivät epämuodostuneiksi.

Lehtoakileija kylväytyi omaksi ryhmäkseen polun varteen.

Kirjassaan Kodin kukkastarha vuodelta 1941 Riku Kasterinne luettelee akileijan hyviä ominaisuuksia – tai kotkankukan, niin kuin kasvia tuohon aikaan nimitettiin. ”Kaunis, koko kesän ja syksyn vihreä lehdistö, joka ei ole hallanarkakaan. Väri- ja muotokauniit, kestävät kukat sekä runsas kukinta. Vaatimattomuus maanlaadun ja hoidon suhteen. Helppo monistaminen siemenistä. Kaikki suvun lajit täydellisesti talvenkestäviä yli maamme. Siis ominaisuuksia, joita ei niin vain tavata kaikilla koristekasveillamme!”

Jaloakileija (Aquilegia Cultorum-ryhmä 'Kristall')

Metsäpuutarha on nyt kauneimmillaan

 

Alkukesän vehreys on vallannut metsäpuutarhan, jonne puutarhurointi ei ulotu. Luonnonkukkien herkkyys ja kasvumuotojen moninaisuus ei vaadi touhukkaalta tarhurilta muuta kuin pysähtymistä hetkeksi, ihailemaan ja nauttimaan kauneudesta.

Nuokkuhelmikkä

Nimitän metsäpuutarhaksi lähes luonnontilaista rinnettä, joka muodostaa vihreän vyöhykkeen hoidetun yläpihan ja alapihan pellolle perustetun hyötytarhan välillä. Lehtomaisesta metsätyypistä kertovat luonnonvaraisena kasvavat kielo, valkovuokko, taikinamarja, tuomi ja nuokkuhelmikkä.

Metsäpuutarha ei kaipaa erityistä hoitoa, varovaista ohjailua kylläkin. Tärkeintä on olla pilaamatta aluetta tuomalla sinne ravinteikasta multaa ja koristeistutuksia tai kaatamalla rinteeseen lempeän varjon luovia puita. Haavan ja pihlajan vesoja on välillä harvennettava, mutta niistä saa hyvää materiaalia kompostorin tai köynnöstukien tekoon. Pyrimme myös liikkumaan samoja polkuja pitkin, jotta emme turhaan tallaa kasvustoja.

Tammen siementaimi on kaksivuotias.

Kasvua olemme ohjailleet lähinnä istuttamalla ja kylvämällä rinteeseen lehtipuiden alkuja: tammia, saarnea, jalavaa, korutuomea ja lehmusta. Taimet ovat osa puiden jatkumoa täysi-ikäisten pihlajien, kuusien, mäntyjen ja koivujen sekä jo lahoamassa olevien harmaaleppien rinnalla. 

Saarnen alku on suojattava jäniksiltä ympäri vuoden.

Lahopuunurkkauksessa kelottuneet koivut jatkavat eloaan kääpien kasvualustana.

Metsämäinen osio rajautuu koristetarhasta pääosin kivipengerryksin, mistä voimme kiittää talon aikanaan rakennuttanutta asukasta. Olemme jatkaneet kivipenkereen tekoa, sillä se tuntuu olevan selkein keino estää puutarhakasvien ja ravinteikkaan mullan leviäminen metsämaahan. Tänä keväänä rakensimme kivipolun ”ruusukaaren” halki metsärinteeseen, jotta kulku ohjautuu yhteen kohtaan. 

Polku johtaa nurmikkopihalta korpipaatsaman katveeseen.

Metsäpuutarha - vaikka pienikin - tarjoaa toisenlaista seurattavaa kuin hoidettu alue: koristeellisia heiniä ja saniaisia, sammalpeitteisiä kiviä ja lahoavia kantoja, ahomansikoita ja mustikoita maisteltavaksi sekä lintuja, jotka ilmestyvät puihin ripustettuihin pönttöihin yhtä täsmällisesti joka kevät.