23 marraskuuta, 2021

Ken on kransseista kaunehin?

 


Kulunut syksy runsaine pihlajanmarja- ja ruusunmarjasatoineen on ollut inspiroivaa aikaa. Olenkin pyöritellyt erilaisia kransseja kotioveen, myyjäisiin, tuliaisiksi tyttären perheelle ja syntymäpäivätervehdykseksi sisarelle. 

Aloitin syyskuun lopussa marjakransseilla, ja viimeksi vuorossa ovat olleet havukranssit. Samalla olen kerännyt kokemuksia pihlajan- ja ruusunmarjojen kestosta koristeena. Ruusunmarjakranssi kesti kauniina kuukauden päivät, pihlajanmarjat ovat säilyttäneet punaisen värinsä ja muotonsa jo parin kuukauden ajan. 

Pihlajanmarjat pistelin pihlajanversopohjaan. Nokkapihtien avulla sain painavat tertut pujoteltua tiukasti kiinni pohjaan. 

Kranssien teossa toteutan kahta luonnonvaroja säästävää periaatetta.

Kerään materiaalit omalta tontilta ja hyödynnän havukransseissa tuija-aidan ja sinikatajan leikkauksessa syntyvää materiaalia. Pohjana käytän vuosittain alasleikattavan pajupensaan versoja tai tontin metsäpuutarhassa villisti versovia nuoria pihlajia. Syysleikkauksen yhteydessä otan talteen myös jäkälän peittämät karviaisen oksat.


Tässä kranssissa pajupohja saa näkyä.

En käytä kranssien sidonnassa rautalankaa vaan punon pohjan niin tiukaksi, että versojen lomaan pistellyt koristeet pysyvät napakasti paikoillaan. Korkeintaan kiedon versojen ympärille hamppupellavanarun pyöreän muodon saavuttamiseksi. Näin kransseista ei synny jätettä, ja ne voidaan hävittää polttamalla takassa tai kompostoimalla. Toisinaan puran haalistuneet havut ja marjat pois ja käytän pohjan uudelleen.

Aloituskuvan ruusukranssi on sidottu orjanruususta, jota pellon laidalla kasvaa muhkea pensaikko.

 Kiulukoiden punertuessa pensas on jopa näyttävämpi kuin kukinta-aikaan. Ruusun kiulukat säilyivät hyvinä kuukauden verran, minkä jälkeen keräsin kiulukat kylvöksiä varten.



Jäkälän peittämät karviaispensaan vanhat oksat ovat melko jäykkiä, mutta varovasti käsitellen ne taittuivat ympyrän muotoon jäkälän varisematta. Koristenauha toistaa kellastuvien lehtien väriä.


Sinikatajan ja kanadantuijan koristama kevyt kranssi vie ajatukset talveen.

Joulun lähestyessä sidon muhkean havukranssin joko tuijan oksista tai metsäkuusesta, mikäli pihakuusen alaoksissa on harvennettavaa. Jouluisen tunnelman lisäämiseksi kietaisen ympärille koristenauhan, jonka otan talteen kranssin kuivuessa. Tuijasta sidottu kranssi kestää vihreänä jopa pääsiäiseen asti.

Ripaus sinikatajaa tuo eloa kanadantuijakranssiin.

 

Leppoisaa joulunodotusta!

 

15 lokakuuta, 2021

Kateviljely kannatti, nyt kokeilen syväpenkkiä

 


Kateviljelyn ansiosta saimme kuin saimmekin hyvän sadon, mikä antoi puhtia jatkaa savisen kasvimaan parannusta vielä näin lokakuulla. Olemme kaivaneet kaksi syväpenkkiä, joihin on tarkoitus kylvää avomaankurkkua ensi kesänä. Syväpenkkien ansiosta kasvimaa laajenee taas hieman.

Kun viimeisetkin härkäpavut on korjattu, on aika tehdä yhteenveto kateviljelyn onnistumisesta. Kylvövakoon lisätty kompostimulta takasi sipulien ja siementen kasvuun lähdön ja houkutteli maan eliöitä pintakerroksiin.


Riviväleihin kasattu kateaines puolestaan muodosti ilmavan, kostean kerroksen, jossa niin sipulit kuin lierotkin viihtyivät. Voikin sanoa, että perunoita nostettaessa juuristoalueella oli jokaista perunaa kohden ainakin 1-2 eloperäistä ainesta työstävää matoa työn touhussa. Tuntui suorastaa kurjalta häiritä niiden elämää.


Tänä syksynä emme enää olekaan kääntäneet maata, vaan ainoastaan kitkeneet monivuotiset rikkakasvit talikolla. Näin maakerrokset ja lierojen käytävät eivät sekoitu – ja lapiotyö vähenee. Lopuksi peitämme maan puiden lehdillä ja heinäpeitteellä, joka suojaa liettymiseltä sateella. 

Katteen alla pieneliöiden hajotustyö jatkuu pidempään kuin jos maa olisi paljaana. Ainakaan toistaiseksi kate ei ole houkutellut etanoita tavallista enempää. 

Tässä vielä postaus kesäisistä kateviljelytoimista:  https://annenallakka.blogspot.com/2021/07/kateviljely-on-hellekesan-pelastus.html


Syväpenkin teko alkaa

Vaikka savimaan tiiviys ja kosteus eivät yhden kesän aikana poistuneetkaan, on kateviljelystä selvästi ollut hyötyä. Myös ojitusta pitää parantaa, jotta ylimääräinen vesi johtuu pois kasvimaalta.

Kyseinen peltotilkku on ollut peltona ja viljelyssä ainakin sata vuotta, mikä ilmeni eräästä vuodelta 1921 peräisin olevasta kartasta. Tuona aikana maan rakenne on ymmärrettävästi ehtinyt tiivistyä, ja talvien lämpenemisen  myötä lisääntyvät talviset vesisateet lisäävät savimaan tiivistymistä entisestään.


Ensi kesän kurkkuviljelystä varten kaivoimme kaksi vajaan metrin levyistä ja noin 20 sentin syvyistä penkkiä. Penkin pohjalle ladoimme tontilta kertyviä risuja: tuoksuvatukan varsia, mustaherukan oksia ja koristepensaiden leikkuujätettä. Risut toimivat salaojana ja tekevät penkistä ilmavan.


Syväpenkki rakennetaan oikeastaan kuin kompostikasa: pohjalle karkeita risuja, niiden päälle maa-artisokan ja tomaatin varsia ja seuraavaksi vaikka härkäpavun varsia, heinää ja puiden lehtiä. Näiden päälle levitetään kompostoitunutta hevosenlantaa, jota ilokseni sain jälleen oman kylän Tiinalta. Lopuksi penkistä nostettu multa lapioidaan koko komeuden päälle.

Syväpenkin nimi tulee siitä, että sen rakentaminen aloitetaan maanpinnan alapuolelta. Nimestään huolimatta se on kuitenkin kohopenkki, joka on maanalaisten täytteittensä ansioista selvästi ympäristöään korkeammalla. Muotonsa ansiosta penkki kuivuu ja lämpenee keväällä aikaisin. Ennen talven tuloa suojaan maan vielä heinällä.


Keväällä aion levittää mullan pintaan valmista kompostimultaa kylvökerrokseksi. Karjanlanta ja kasvijätteen hajoaminen luovuttavat lämpöä, mikä edistää avomaankurkun kasvua. 

Odotukset ovat jo nyt korkealla, ja innokkaana odotan kevään tuloa ja kylvöjen alkua!

16 syyskuuta, 2021

Kesän viime leimahdus

Keväällä keltainen on hallitseva väri puutarhan ja luonnon kukissa, ja sama lämmin leimahdus lopettaa kukkapuutarhan kesän. Pohjoistuuli puhaltaa koleasti, mutta puutarhasta löytyy vielä kukkia syksyiseen kimppuun.

Keltaiset leskenlehdet ja narsissit ovat tervetulleita pitkän talven jälkeen. Kesällä keltaista väriä ei kukkatarhassa monikaan kaipaa, mutta syksyllä kultaiset kukat ovat kuin pieniä lyhtyjä, jotka valaisevat hämärtyviä iltoja.

Kultapallo

Kultapallon (Rudbeckia laciniata) kukka on läheltä katsottuna kuin kaunein kerrannaiskukkainen daalia tai krysanteemi. Ja mikä parasta, sen kukinta on tänäkin kesänä kestänyt jo toista kuukautta.

Itse opin rakastamaan kultapalloa hämärinä syysiltoina, kun katselin sen kukkaloistoa rivitaloasuntomme olohuoneen ikkunasta, nojatuolissa istuen. Istutimme lapsuuskodin pihalta tuodun kultapallon pienen puutarhan perälle, missä se syyskuuhun mennessä usein hujahti yli puolitoistametriseksi. Kasvin tukeminen oli hankalaa, mutta onneksi vierellä kasvava luumupuu ja pensasaita tarjosivat sille tukensa. Kukkavarsien taipuminen ei sisältä katsoen haitannut, päinvastoin. Kaartuvien varsien päässä nuokkuvat kukat olivat kuin kultaisia tähdenlentoja pimenevässä illassa.


Päivänsilmä

Itselleni uudempi tuttavuus on päivänsilmä (Heliopsis helianthoides), joka kukkii elo-syyskuussa. Kasvi näyttää pieneltä kullankeltaiselta auringonkukalta, jonka keskellä on kartiomainen mykerö. Päivänsilmän tieteellisen nimen lajiosio helianthoides kertookin sen muistuttavan auringonkukkaa. Näyttävän olemuksensa lisäksi preerioiden kasvi on helppohoitoinen ja kestävä.

Maa-artisokka

Yllättävän paljon päivänsilmän kukkaa muistuttaa kasvimaalla viihtyvän maa-artisokan (Helianthus tuberosus) kukka. Nostin eilen syksyn ensimmäiset mukulat enkä malttanut olla poimimatta kasvin kukkia maljakkoon, niin upeilta lämpimänkeltaiset kukat näyttivät.

Maa-artisokan kukinta on merkki siitä, että juurissa kehittyvät mukulat alkavat olla riittävän suuria nostettavaksi. Ennen kukintaa mukuloita ei kannata nostaa. Ilokseni olen huomannut, että kasvin kukat kestävät pitkään maljakossa, kunhan muistaa lisätä vettä parin päivän välein. 

Maa-artisokan mukulat

Monen puutarhamme perennan kukinta siirtyi hellekauden vuoksi poikkeuksellisesti elo-syyskuulle. Samasta syystä karpaattienkello ja valkoinen ukonhattu kukkivat syyskuussa. 

Karpaattienkellon (Campanula carpatica) hauras ulkonäkö saattaa hämätä, sillä kasvi on hyvin elinvoimainen ja varsinainen selviytyjä, joka toipuu kuivistakin jaksoista ja pystyy uudistumaan siementämällä.

Karpaattienkello

Hetken jo luulin, että menetimme vanhan maatiaisleimun (Phlox paniculata) kukinnan kokonaan tältä kesältä, mutta iloksemme kasvi intoutui kukintaan sateiden alettua. Leimumme kukka on pirteän vaaleanpunainen, joka näin kukinnan loppuvaiheessa saa violetin sävyjä.

Maatiaisleimu

Parhaat syyskukkijamme ovat kaikki perinneperennoja; kukat eivät ole yhtä isoja ja näyttäviä kuin jalostetummilla lajikkeilla ja varret kasvavat toisinaan turhankin pitkiksi. Ne ovat kuitenkin kestäviä, ja pitkän viljelyhistoriansa aikana ne ovat siirtyneet kukkatarhurilta toiselle. Perinnekasveihin liittyy tarinoita, mikä tekee niistä niin rakastettuja.








25 elokuuta, 2021

Kiitos sadosta, nyt alkavat syystyöt


Omenat ovat pienikokoisia, mutta puhtaita tuholaisista, mustaherukka puolestaan antoi hyvän sadon. Karhunvatun runsas sato kertoo kasvin nauttineen lämmöstä, mutta tyrnin marjat varisivat kuivuuden vuoksi. Kesän hedelmä- ja marjasato muodostui suureksi tai pieneksi sateen ja kastelun määrästä riippuen.

Kummallinen kesä on takana, ja nyt on aika kiittää sadosta kasvustoja hoitamalla. Annoin marjapensaille ja hedelmäpuille syyslannoitteen jo pari viikkoa sitten, jotta se ehtii vaikuttaa kasvien tuleentumiseen. Sekoitin pintamultaan Biolanin Syksyn PK-lannoitetta. Lannoituksen jälkeen olemme saaneet jo monta runsasta sadetta, jotka edistävät ravinteiden vapautumista.


Ennen lannoitteen levitystä vedin heinäkatteet pois kasvien juurelta. Ilokseni maa tuntui katteen alla kuohkealta, joten juolavehnän muutamat heinäkerroksen läpi nousseet versot oli helppo kitkeä pois.

Kesän mittaan heinä oli pitkälti maatunut, mikä kertoo lisääntyneestä pieneliötoiminnasta ja maan kosteudesta katteen alla. Katteen oheneminen syksyä kohden on hyvä, sillä paksu heinäkerros saattaa talvella houkutella myyriä.


Muumiotautisia hedelmiä löytyi jonkin verran niin omenalta kuin päärynältäkin kesän kuivuudesta huolimatta. Tuntuu siltä, että muumiotautia esiintyy vuosi vuodelta enemmän. Keräsin kaikki muumiotaudin vioittamat ja muuten pilaantuneet hedelmät sekä maasta että puusta ja panin ne sekajätteeseen. Pilaantuneessa hedelmässä on usein toukan reikä tai muu vioitus, josta muumiotaudinkin leviäminen alkaa.


Pihallamme kasvaa yksi iso tyrnipensas, jonka seuraksi hankimme ’Rudolf’-hedepensaan edelliskeväänä. Vaikutus oli välitön, ja viime kesänä tyrnin aikaisemmin lähes olematon sato moninkertaistui. Tämän kesän alussa tyrnipensaassa oli raakileita vielä runsaasti, mutta iso osa niistä varisi kuivuuden vuoksi.


Tyrnin lähellä maanpintaa kasvava juuristo muodostaa runsaasti vesoja, jotka kannattaa poistaa, mikäli ei halua kasvin leviävän. Meillä leikkauksesta ovat tähän asti huolehtineen jänikset. Tänä vuonna ajattelin kuitenkin säästää juurivesat ja siirtää ne keväällä lepotilassa uuteen paikkaan. Jos juurivesan yhteys emokasviin katkaistaan loppukesällä, se saattaa kasvattaa omia juuria vielä ennen talven tuloa.


Helteiden myötä herukka- ja karviaispensaisiin ilmaantui kuivia oksia. Ne aion poistaa vielä näin syksyllä, mutta muuten jätän herukan, karviaisen ja vadelman leikkauksen kevääseen, jotta satoa antaneet versot ehtivät luovuttaa kaikki ravinnevarastonsa juuristolle.



 


18 elokuuta, 2021

Onnistuneita samettikukkakokeiluja

 


En ole ollut kaikkein suurin samettikukan ystävä, mutta tämän kesän jälkeen olen kasvin vannoutunut ihailija. Ajatus vahvistui mielessäni, kun istuin portaalla ja katselin pitkäksi venähtänyttä ryhmäsamettikukkaistutusta, jonka kuparinruskeat kukinnot rönsyilevät vallattomasti joka suuntaan. Näky oli virkistävä, jopa hienostunut, sillä useimmiten ryhmäsamettikukat on totuttu näkemään matalana, jäykkänä rivistönä.

Ostin keväällä pussillisen Bonita-siemensekoitusta, jossa kuvan mukaan oli keltaisen ja punaruskean ryhmäsamettikukan siemeniä. Samettikukan itävyysprosentti on korkea, joten taimia riitti kukkapenkkiin, kasvimaalle ja ruukkuihin. Valtaosa niistä osoittautui punaruskeaksi lajikkeeksi, minkä vuoksi istutuksista tuli melko yksivärisiä.

Ensimmäiset nuput avautuivat juhannuksena, minkä jälkeen kukkaloistoa on riittänyt koko helteisen heinäkuun, eikä merkkiä kukinnan laantumisesta näy, päinvastoin. Jotkut taimista ovat kasvaneet tavallista korkeammiksi, mitä ensin harmittelin. Loppujen lopuksi juuri nämä rentovartiset yksilöt ovat kuitenkin pehmentäneet istutuksen kokonaisvaikutelmaa.

Yhteen ruukkuun kylvin isoköynnöskrassin ’Out of Africa’ -lajikkeen siemeniä ryhmäsamettikukan taimien joukkoon. Kirjavat, osin valkoviiruiset lehdet huojuvat tuulessa ja elävöittävät istutusta. Niiden vaaleat raidat heijastavat valoa tummien kukkien rinnalla.

Varhain keväällä raivasin talon eteläpäädyn heinittyneen kukkapenkin ja istutin toukokuun lopussa aukkopaikkoihin ylimääräiset samettikukan taimet. Alkukesällä mullasta alkoi nousta orvokin taimia, ilmeisesti vuosien takaisen orvokkikasvuston siementämänä. Päätin antaa niiden kasvaa, kunnes näkisin kukan värin ja koon. Moni taimista osoittautui pelto-orvokiksi, jotka kitkin pois, mutta joukossa oli myös sinisiä, sinivalkoisia ja isoja valkoisia kukkia.

Ilmeisesti lämmin kesä joudutti orvokin kehitystä ja sai kukat avautumaan jo heinä-elokuussa. Joka tapauksessa siniset orvokit näyttivät viehättäviltä keltaisen samettikukan rinnalla.

Siemenpussissa on vielä runsaasti siemeniä tulevan kevään kylvöjä varten. Ehkä keltakukkaisen lajikkeen siemenet ovat painuneet pussin pohjalle, ja ensi kesänä pihaamme koristavat aurinkoiset, kirkkaankeltaiset samettikukkaruukut.


11 elokuuta, 2021

Kurpitsa hyötyy kompostista – ja komposti kurpitsasta

 


Helteisenä kurpitsakesänä kurpitsojen ja kompostoinnin liitto toteutui täydellisesti. En loppujen lopuksi ole itsekään varma, kasvatanko kurpitsaa sadon vai sen kompostointia edistävän vaikutuksen vuoksi, mutta väliäkö sillä. Lopputulos oli suotuisa molempien kannalta; kompostointi eteni ja satoakin saatiin.

Jättikurpitsa on puutarhan ilontuoja, jonka kasvun seuraaminen vetää suupielet hymyyn. Istutuksen jälkeen kurpitsan taimi ihmettele hetken, kunnes se alkaa kasvattaa pitkiä versoja ja suuria lehtiä.

Eräänä kauniina päivänä lehtien alta löytyy jyhkeä kurpitsa, joka palkitsee kasvattajansa onnistumisen ilolla.

Menestyäkseen jättikurpitsa vaatii ravinteikkaan kasvupaikan ja runsaasti vettä hedelmien kasvuun. Muuta hoitoa se ei kaipaakaan. Istutin ’Centenaar’-kurpitsan (Cucurbita maxima) taimen vanhan puutarhajätekompostin pohjalle, jonka rohtoraunioyrtti oli vallannut. Kompostin jäljiltä maa oli hyvin ravinteikasta, ja lisäksi toivoin peittävän kurpitsakasvuston tukahduttavan raunioyrtin kasvupyrkimykset. Tästä kerroin keväisessä postauksessani.

 https://annenallakka.blogspot.com/2021/06/kannatti-kylvaa-kasvihuoneeseen.html

Kurpitsa 'Centenaar'

Suojasimme tainta helteeltä peittämällä kasvualustan kauttaaltaan heinällä, joka estää kosteuden haihtumista maasta. Jättikurpitsaa kastelimme vähintään joka toinen päivä, mutta kastelusta huolimatta kuumimmilla helteillä vain yksi hedelmän alku lähti kehittymään, muut näivettyivät. Nyt tuo kurpitsa on jo yhtä iso kuin Mummo Ankan kurpitsapellon kasvatit.

Lämpötilan laskettua ja sateiden alettua kurpitsan kasvu on kiihtynyt entisestään. Samalla versoihin on muodostunut hedelmän alkuja, jotka kasvavat silmissä. Jätän kasvustoon ison kurpitsan lisäksi vain kaksi nuorta hedelmää ja poistan muut, jotta ne ehtivät kehittyä syksyyn mennessä.

Jättikurpitsa korjataan ennen pakkasten tuloa. Oikea korjuuhetki on lähellä, kun hedelmän kanta on kovettunut ja alkaa kuivua.

Jättikurpitsa levittäytyy monen neliön alalle ja kasvattaa suuria varjostavia lehtiä. Niiden alla eivät rikkaruohotkaan jaksa kasvaa. Ilokseni huomasin, että myös rohtoraunioyrtin kasvu tyrehtyi jättikurpitsan peittävien lehtien alla.

Kasvi on siis loistava kesannointikasvi, jonka jälkeen voi kasvattaa jotakin vaativampaa lajia. Tarkoituksenani on perustaa paikalle mansikkamaa, mutta nähtäväksi jää, vaatiiko rohtoraunioyrtin hävittäminen vielä toisen kesän.

Lavakauluskompostin päällä kasvava kesäkurpitsa roikotti helteillä lehtiään, mutta jaksoi kuitenkin tuottaa satoa. Sään viileneminen innosti kasvin runsaaseen kukintaan, mikä ennustaa sadon jatkuvan vielä jonkin aikaa.


Kesäkurpitsan kasvualustana on viime kesänä jätesäkissä näännyttämiäni juolavehnän, vuohenkellon ja muiden ärhäkästi leviävien kasvien juurakoita. Survoin keväällä säkkien sisällön jälkikompostoitumaan lavakaulukseen ja levitin päälle kylvöalustaksi kerroksen viljelyturvetta. Pinnalle levitin vanhan muovisen viljelysäkin, johon jätin aukon kesäkurpitsan kasvua varten.

Aluksi muovin raoista nousi vuohenkellon lehtiä, mutta niiden kasvu tyrehtyi kesäkurpitsan kasvettua täyteen mittaansa. Kurpitsalle annettu kasteluvesi piti kompostimassan sopivan kosteana pieneliöiden hajotustoiminnalle.

Kahtena edellisenä kevään olen saanut lapioida lavakauluksesta rikkaruohotonta kompostimultaa istutusten katteeksi ja kasvimaalle, toivottavasti myös ensi vuonna. Tästä kerroin keväisessä kompostipostauksessani. 

https://annenallakka.blogspot.com/2021/04/ylistyspuhe-kompostille.html

Kurpitsa-kompostiviljely helpottaakin kovasti rikkakasvien hävittämistä ja kaiken lisäksi se on verrattoman hauskaa ja palkitsevaa!



02 elokuuta, 2021

Leppäkertut jälleen liikkeellä

 


Viikonloppuna maa-artisokkakasvuston jokaiseen versonlatvaan oli laskeutunut rykelmä pieniä seitsenpistepirkkoja. Miten ilahduttava näky! Leppäkerttuja on ollut runsaasti koko kesän, mutta nämä yksilöt olivat uutta, tämän kesän sukupolvea.

Kirvojen sanotaan olevan leppäkertuille niin tärkeitä, että ne vaikuttavat jopa niiden koko elonkiertoon. Leppäkertut aloittavat muninnan vasta sitten, kun kirvoja on runsaasti. Siihen mennessä kirvat ovat tosin ehtineet jo tehdä tuhoja puutarhassa. Ensimmäinen kirvahyökkäys jääkin siis tarhurin itsensä hoidettavaksi, mutta loppukesästä leppäkertut saalistavat kirvoja monilukuisina.

Tänä kesänä puutarha on täyttynyt monenlaisista pienistä elävistä: kirvoista, perhosista, kimalaisista, sudenkorennoista, kultakuoriaisista, heinäsirkoista, kimalaiskuoriaisista – ja luteista. Ehkä lämmin kesä on suosinut niiden lisääntymistä. Näin monimuotoisen eliöstön välillä vallinnee tasapaino, jota tarhurin ei pidä järkyttää, vaikka välillä usko luonnonmukaiseen torjuntaan horjuukin.

Aikuinen viherlude ja nuoruusvaihetta elävä nymfi.

Luteisiin törmäsin sanan varsinaisessa merkityksessä herukka-, karviais- ja vadelmasadon kypsyessä. Marja- ja viherlude ovat jokavuotisia tuttavia, joiden ei toivoisi tipahtavan marjaämpäriin. Tänä vuonna itselleni uusi tuttavuus oli pallelude, jonka tunnistaa ruumiin sivuilla levittyvistä leveistä palteista. Sen ravintokasveja ovat muun muassa ruusu ja vadelma, joista se imee kasvunestettä. On pakko tunnustaa, että itku oli lähellä, kun taistelin luteiden kanssa kuivuuden näivettämistä vadelmista.

Pallelude vadelmalla.

Luteen vierailu on pahalta maistuva yllätys marjakorissa, mutta muuten vioitukset ovat harvoin haitallisia. Osa luteista, pallelude mukaan lukien, pyydystää myös muita hyönteisiä. Luteista onkin hyötyä puutarhassa muun muassa kirvojen ja hyttysentoukkien torjunnassa. Tarhurin onkin parasta jättää torjunta-aineet kaupan hyllylle, jotta tasapaino eri hyönteisten välillä säilyisi. Luteiden torjuntaan riittää karkottaminen versoja ravistelemalla tai vesisuihkulla.

Pyjamalude on levittäytynyt niityille ja pihoille 2000-luvun alussa. 1980-luvulla painetussa hyönteiskirjassa lajilla ei vielä ollut suomalaista nimeä, ja sen kerrottiin esiintyvän Etelä-Ruotsissa.

Pihan linnut osallistuvat osaltaan tuholaistorjuntaan. Niitäkin kiinnostaa marjasato, mutta toistaiseksi puihin kiinnittämämme muovinen pelotinnauha - ”huminanauha” - on pitänyt linnut poissa marjapensaista ja hedelmäpuista. Ensimmäisen nauhan sain aikanaan englantilaisen puutarhalehden kylkiäisenä, mutta niitä löytyy myös paikallisista kaupoista.

Puiden väliin pingotettu nauha pelottaa linnut äänellään.

Tuuli saa nauhan ujeltamaan, eli mitä kovempi tuuli, sitä pahempi ääni, jota puun oksalle tai marjapensaan alle istahtanut lintu säikähtää. Pelotevaikutus vaatii tuulta, mutta melko pienikin tuulenvire saa nauhan humisemaan. Huminanauha on linnulle harmiton torjuntakeino, johon lintu ei ihan heti totu, koska ääni kuuluu yllättäen, tuulen nostattamana.

29 heinäkuuta, 2021

Kukkapenkit elpyvät kuivuuden jälkeen


Pitkä kuivuusjakso pisti pihan kukkapenkit todelliseen kuntotestiin. Koska kasteluvettä riitti lähinnä kasvien hengissä pitoon, perennojen menestyminen jäi paljolti kasvualustan multavuuden varaan.

Toukokuun runsaiden sateiden voimin perennat kukoistivat juhannukseen asti, mutta sen jälkeen monen lajin kukinta alkoi hiipua etenkin niissä penkeissä, joiden multakerros on liian ohut. Äärimmäisen kuiva kesä opettikin sen, että jos haluaa kasvattaa tiettyjä perennoja kuivalla mäellämme, on kasvualustaa syvennettävä. Tai sitten pitää tyytyä paremmin kuivuutta kestäviin lajeihin, joita niitäkin on runsaasti.

Auringontähti

Varjon merkitystä ei voi hellekesänä korostaa liikaa. Parhaiten menestyivät kasvit, jotka olivat osan päivästä puiden varjossa. Esimerkiksi runsaslehtinen auringontähti (Telekia speciosa) ei ollut helteestä moksiskaan puolivarjoisella kasvupaikallaan vaan ilahdutti kukinnallaan niin meitä kuin hyönteisiäkin.

Helteen jatkuessa aloimme katsoa puutarhaamme kriittisin silmin ja lopulta poistimme muutamia ”turhia” kasveja vettä kuluttamasta. Lähteä sai niin konnantatar kuin kuistin pielessä rehottava sadunkuusamakin. Jälkimmäinen olikin kasvanut rehevästi pionien ja mustialanruusun kustannuksella. Kun kaivoimme pensaan ylös, näimme, miten se oli ulottanut pitkät juurensa pionien ja ruusupensaan alle. Kuusaman poisto vapautti tilaa vielä yhdelle pionille.

Jättipoimulehti elpyy.

Perennat ovat kaikesta huolimatta melkoisia selviytyjiä, sillä eilispäivän sateen jälkeen pihassa näkyy jo pieniä elpymisen merkkejä. Kun aloin siistiä osin kuivunutta jättipoimulehtikasvustoa, huomasin kuivan ruusukkeen keskellä pilkistävän uusia lehtiä.

Hopeahärkki versoo uutta leikkauksen jälkeen.

Samoin hopeahärkki näyttää työntävän uusia versoja siellä, mistä pari viikkoa sitten leikkasin kuivuuttaan kellastuneet versot pois. Jopa keväällä istutettu, jo menetetyksi luultu etelänkevätesikko näyttää uutta vihreää kuivan ruusukkeen keskeltä.

Esikko on sitkeä selviytyjä.

Kesää on vielä jäljellä, ja saattaa olla, että puutarha puhkeaa uuteen kukoistukseen sään viilettyä. Aionkin leikata perennojen kuihtuneet kasvustot ja tuoda kasvien juurelle kompostimultaa. Nämä toimet toivottavasti auttavat niitä myös valmistautumaan talveen äärimmäisen kesän jälkeen.


Ken on kransseista kaunehin?

  Kulunut syksy runsaine pihlajanmarja- ja ruusunmarjasatoineen on ollut inspiroivaa aikaa. Olenkin pyöritellyt erilaisia kransseja kotiovee...