Kukkapenkit elpyvät kuivuuden jälkeen

Auringontähti

Pitkä kuivuusjakso pisti pihan kukkapenkit todelliseen kuntotestiin. Koska kasteluvettä riitti lähinnä kasvien hengissä pitoon, perennojen menestyminen jäi paljolti kasvualustan multavuuden varaan.

Toukokuun runsaiden sateiden voimin perennat kukoistivat juhannukseen asti, mutta sen jälkeen monen lajin kukinta alkoi hiipua etenkin niissä penkeissä, joiden multakerros on liian ohut. Äärimmäisen kuiva kesä opettikin sen, että jos haluaa kasvattaa tiettyjä perennoja, on kasvualustaa syvennettävä. Tai sitten pitää tyytyä paremmin kuivuutta kestäviin lajeihin, joita niitäkin on runsaasti.

Varjon merkitystä ei voi hellekesänä korostaa liikaa. Parhaiten menestyivät kasvit, jotka olivat osan päivästä puiden varjossa. Esimerkiksi runsaslehtinen auringontähti (Telekia speciosa) ei ollut helteestä moksiskaan puolivarjoisella kasvupaikallaan vaan ilahdutti kukinnallaan niin meitä kuin hyönteisiäkin.

Helteen jatkuessa aloimme katsoa puutarhaa kriittisin silmin ja lopulta poistimme muutamia ”turhia” kasveja vettä kuluttamasta. Lähteä sai niin konnantatar kuin kukkapenkissä rehottava sadunkuusamakin. Jälkimmäinen olikin kasvanut rehevästi pionien ja mustialanruusun kustannuksella. Kun kaivoimme pensaan ylös, näimme, miten se oli ulottanut pitkät juurensa pionien ja ruusupensaan alle. Kuusaman poisto vapautti tilaa vielä yhdelle pionille.

Jättipoimulehti elpyy.

Perennat ovat kaikesta huolimatta melkoisia selviytyjiä, sillä eilispäivän sateen jälkeen pihassa näkyy jo pieniä elpymisen merkkejä. Kun aloin siistiä osin kuivunutta jättipoimulehtikasvustoa, huomasin kuivan ruusukkeen keskellä pilkistävän uusia lehtiä.

Hopeahärkki versoo uutta leikkauksen jälkeen.

Samoin hopeahärkki näyttää työntävän uusia versoja siellä, mistä pari viikkoa sitten leikkasin kuivuuttaan kellastuneet versot pois. Jopa keväällä istutettu, jo menetetyksi luultu etelänkevätesikko näyttää uutta vihreää kuivan ruusukkeen keskeltä.

Esikko on sitkeä selviytyjä.

Kesää on vielä jäljellä, ja saattaa olla, että puutarha puhkeaa uuteen kukoistukseen sään viilettyä. Aionkin leikata perennojen kuihtuneet kasvustot ja tuoda kasvien juurelle kompostimultaa. Nämä toimet toivottavasti auttavat niitä myös valmistautumaan talveen äärimmäisen kesän jälkeen.

Akileijojen aika alkaa

 

”Toisinaan kukkatarhuri joutuu tanssittamaan kasveja ympäri puutarhaa kunnes oikea paikka löytyy,” kirjoittaa Polly Bolton kirjassaan The Cottage Garden. Joskus on myös vaikea pysytellä mukana kukkien tanssiman valssin pyörteissä. Allekirjoitan ajatuksen ainakin akileijojen suhteen, sillä niin moni kaunis akileija on pyörähtänyt pihallamme kadotakseen yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Kaunis sininen kurkisti karviaispensaan juurelta.

Ilmeisesti akileijat ovat väistyneet tilan käytyä niille ahtaaksi, mutta onneksi ne ovat ehtineet varistaa siemenensä, jotka jatkavat kukintaa joko samanvärisinä tai uusin sävyin ja aivan uudessa muodossa. Juuri uudet värimuunnokset ovat akileijan kasvattajan ilonaihe.

Aquilegia vulgaris var. stellata 'White Barlow'

Akileija pulpahtaa esiin kukkapenkistä toisten kasvien lomasta, mutta vasta avoimella paikalla kasvaessaan se muodostaa suuren, näyttävän kasvuston. Olenkin päättänyt alkaa pitää lukua puutarhamme akileijoista ja istuttaa ne arvoiselleen paikalle multavaan kukkamaahan. Ehkä ne kotiutuvat ja viihtyvät pidempään kuin muutaman kesän ja yhden valokuvan verran.

Joissain kirjoissa kehotetaan leikkaamaan kukkavarret ennen siementen karisemista. Toimenpiteellä estetään keskenään helposti risteytyvien akileijojen muuntelu.

Toisaalta kukkavarsien jättäminen paikoilleen valmistaa kasvia talveen ja parantaa talvehtimista. Keskitalveen osuvan lämpöjakson aikana leikkaamattomat kasvit eivät lähde yhtä innokkaasti kasvuun kuin ne yksilöt, joiden kukkavarret on katkaistu.

Valkoinen alushame koristaa tanssijattaren asua.

Akileijat ovat varsin terveitä kasveja. Vuosien varrella kasveissamme on ollut tuholainen yhden ainoan kerran. Tuolloin odotettua kukintaa ei koskaan tullut, vaan nuput kuivuivat. Syynä oli akileijasääski, joka toukokuussa munii nuoriin nuppuihin. Osa nupuista ruskettui heti, ja ne jotka jatkoivat kehittymistään, jäivät epämuodostuneiksi.

Lehtoakileija kylväytyi omaksi ryhmäkseen polun varteen.

Kirjassaan Kodin kukkastarha vuodelta 1941 Riku Kasterinne luettelee akileijan hyviä ominaisuuksia – tai kotkankukan, niin kuin kasvia tuohon aikaan nimitettiin. ”Kaunis, koko kesän ja syksyn vihreä lehdistö, joka ei ole hallanarkakaan. Väri- ja muotokauniit, kestävät kukat sekä runsas kukinta. Vaatimattomuus maanlaadun ja hoidon suhteen. Helppo monistaminen siemenistä. Kaikki suvun lajit täydellisesti talvenkestäviä yli maamme. Siis ominaisuuksia, joita ei niin vain tavata kaikilla koristekasveillamme!”

Jaloakileija (Aquilegia Cultorum-ryhmä 'Kristall')

Järjestys palasi kukkapenkkiin

 

Nämä viileät päivät ovat omiaan kukkapenkkien mylläämiseen. Loppuviikoksi on luvassa sadetta ja ensi viikoksi lämpenevää, joten annoin talikon heilua ennen kuin kasvit ampaisevat kasvuun.

Varsinaisen jakamisen sijaan tällä kertaa oli tarpeen pelastaa valtaajakasvien jalkoihin jääviä lajeja. Kuunlilja näytti jo viime kesänä olevan hätää kärsimässä voimakastahtoisen koristeheinän laajentaessa elintilaansa. Kaivoimme kuunliljan juurakot ylös ja nypimme niihin soluttautuneen heinäkasvin juuret tarkoin pois.

Kuunliljan juurakko on helppo jakaa moneen osaan.

Kuunlilja muodostaa voimakkaan juuripaakun, jonka voi jakaa moneen osaan. Parhaiten jakaminen onnistuu käsin vetämällä, jolloin juuret katkeavat heikoimmasta kohdasta. Lapiolla katkaistessa leikkauspinta jää laajemmaksi, mikä lisää kasvitautien vaaraa.

Samaan aikaan toisaalla hopeahärkki oli levittäytymässä toissa kesänä kunnostamaani kukkapenkkiin. Hyökyaallon tavoin se oli ylittänyt kivireunukset ja juurtunut ravinteikkaaseen multaan. Joskus tuntuu siltä, että kasvit kykenevät matkan päästä aistimaan parhaat kasvupaikat ja levittäytyvät määrätietoisesti niille.

Hopeahärkki on kaunis alkukesän kukkija, joka leviää voimakkaasti.

Hopeahärkki on omassa paikassaan kaunis peittokasvi, mutta kukkapenkissä se tukahduttaa muita lajeja. Tehokkaasti versoistaan juurtuva kasvi on myös työläs kitkettävä. Toinen yhtä hankala poistettava on pikkutalvio, joka hyvään maahan päästessään kasvattaa paksun juurimaton. Molemmilla on kuitenkin paikkansa puutarhassa omalla alueellaan.

Kolmas talikkoa vaativa kohde oli heinittymään päässyt kukkamaa, jonka perkaamisen sain vihdoin päätökseen. Heinän seasta löytyi vielä tiikerinliljan sipuleita ja palavanrakkauden taimia, jotka pääsivät nyt puhtaaseen multaan kasvamaan.

Palavarakkaus kylväytyy myös sorapinnalle.

Nurmikkoheinän joukossa kasvoi vuohenkelloa, joka on varsinainen kiusankappale päästessään leviämään. Mullan pinnalle nousee muutama lehti, mutta hennon juuren alkulähteeksi paljastuukin melkein talikon ulottumattomiin kehittynyt porkkanamainen juuristo, jonka avulla kasvi säilyy maassa.

Vuohenkellon paksut vararavintojuuret kasvavat usein talikonkantaman alapuolella.

 Tällä kerralla sain saaliiksi vankat vararavintojuuret, jotka onneksi nääntyvät auringossa mustassa muovisäkissä.

Kukkapenkkejä myllätessä olen silmä tarkkana siementaimien varalta. Hentokiurunkannusten lomasta löytyikin pieni tarhajouluruusun alku, jonka istutin jatkokasvatukseen odottamaan siirtoa ystävän uudelle pihalle. 

Kun kukkaniitty valtasi nurmikon

 

Toisinaan luonto ottaa vallan ja kasvit karkaavat omille teilleen tarhurin pyrinnöistä huolimatta. Etsivät aurinkoisia laikkuja ja kylväytyvät sinne, missä on paljasta mullospintaa. Täydelliseen sommitelmaan voi kulua vuosia, kun kasvit hitaasti levittäytyvät ja lisääntyvät. Lopputulos voi kuitenkin olla kauniimpi kuin minkä tarhuri olisi kyennyt laatimaan.

Näin kävi jyrkässä rinnekaistaleessa, jonka rikkonainen nurmikko on vuosien myötä korvautunut kukilla. Aluksi nurmikkoa pyrittiin paikkailemaan, lopulta sen annettiin olla. Ei mennyt kuitenkaan kauan, kun sipulikukat löysivät tiensä aukkopaikkoihin: idänsinililja edellä, posliinikukka ja pystykiurunkannus perässä. Lopulta etelänkevätesikko ripotteli paikalle siemenensä, sen jälkeen akileija karkasi varjoiseksi muuttuneesta kukkapenkistä aurinkoiseen rinteeseen ja jatkoi kukintaa kevätkukkijoiden lakastuttua.

Lopulta kukkiva rinne näytti kiehtovammalta kuin nurmikko, joten aloinkin hoitaa kukkia nurmikon sijaan; kitkin heinät akileijojen ja esikoiden juurelta, saksin käsin jäljellä olevat nurmikkolaikut ja lisäsin muutaman astinkiven paljaaseen kohtaan. 

Nyt meno on villiä ja vallatonta, kun kasvit vaeltavat paikasta toiseen. Rinne ei näytä samanlaiselta kahtena keväänä peräkkäin, sillä kukinta lisääntyy vuosi vuodelta.

Aamu alkoi pihakierroksella

 

Tänään on hyvä päivä lähteä katselukierrokselle omaan puutarhaan. Lähes kaikki lumi on sulanut syvimpiä varjopaikkoja lukuun ottamatta. Miten talvi kohteli kasveja?

Aika usein tulee pihalle lähdettyä lapio ja kottikärryt edellä, päivän tehtävälista mielessä päällimmäisenä. Tunnistan itsessäni tämän ominaisuuden ja siksi pyrin välillä hidastamaan askelia ja käyskentelemään kasveja katsellen.

Ensimmäiseksi silmiini osui marjaomenapensaiden katveessa sinnittelevät ukkolaukan taimet, joiden sipulien päältä multa on syyssateissa huuhtoutunut pois. Vain parilla juurella maahan kiinnittyvät laukat kaipaavat suojakseen multakerroksen tai istutuksen uuteen paikkaan.

Tuoretta persiljaa sormustinkukan syleilyssä.

Yrttimaalla talven yli selviytynyt persilja yllätti iloisesti. Ehkä se oli hyötynyt syksyllä levittämästäni lehtikatteesta ja paksusta lumikerroksesta. 

Tai ehkä persiljan kylkeen lyöttäytynyt sormustinkukka oli pelastanut sen kietomalla kasvin suojaavaan syleilyynsä.

Krookuksen siniset nuput puskevat täyttä päätä läpi lehtikatteen, jonka levitin syksyllä päärynän taimen juurelle. 

Haavan lehtikarikkeen kerrotaan olevan ravinteikasta ja emäksistä, ja koska pihan maaperä on luonnostaan melko hapanta, ajattelin sen tekevän hyvää maalle.

Kasvihuoneen seinustalla pilkistää kasvisilpun alta neidonkielen ja sormustinkukan alkuja. 

Jos kukinta on tänä vuonna yhtä voimallista kuin viime vuonna, luvassa on hyönteisten surinaa koko kesäksi. Tästä kerroin aikaisemmin https://annenallakka.blogspot.com/2021/02/hyonteisettakaisin.html

Omenapuun taimet eivät olleet välttyneet nälkäisten pupujen hampailta. Verkon läpi pilkistävät alaoksat oli purtu poikki kuin saksilla leikaten. 

Laajempi suojus olisi auttanut asiaa. Onneksi runko kuitenkin säilyi vaurioitta, ja puu voi suunnata kasvunsa ylöspäin.

Mitä muuta näin?

Neitoperhosen siipi lojui kukkapenkissä hentokiurunkannusten keskellä. Oliko se viimevuotisen perhosen vai oliko varhainen lentäjä joutunut jo surman suuhun?

Kuivat varret silpuksi, nyt on kevät!

 

Viimeiset lumenrippeet sulavat pihan kukkapenkeistä. Jotain vihreää maasta pistää jo esiin: sormustinkukan ruusuke, narsissin lehdenkärjet ja tietenkin varhaiset krookukset. Myös kuivat talventörröttäjät paljastuvat hangen alta, sillä en leikkaa varsia syksyllä vaan jätän ne suojaamaan juuristoa pakkasilta. 

Aurinkoisena päivänä on hyvä hetki tarttua pensassaksiin ja silputa kuivat varret kukkamaan katteeksi. Kukkapenkki näyttää muutaman viikon ajan sotkuiselta, mutta kasvijäte jää nopeasti maasta puskevien versojen peittoon.

Kuiva silppu painuu maahan nopeasti.

Kasvisilpusta on sekin hyöty, että se suojaa maasta nousevia kasveja pakkasilta, joita varmasti esiintyy vielä monta kertaa ennen kuin sää lämpenee. Mutta ennen kaikkea kasvisilppu tarjoaa hajotettavaa madoille ja muille maan pieneliöille.

Levitän ohuen komposti- ja multakerroksen kukkapenkkiin vielä ennen kasvuunlähtöä. Se ravitsee maata, joka tuntuu kummasti hupenevan syyssateiden myötä.

Esikot ja sipulikukat itävät omia aikojaan pehmeässä mullassa.

Multakerros tarjoaa myös hyvän itämisalustan sipulikukkien ja monivuotisten kukkakasvien siemenille. Keväällä ja alkukesästä kuljenkin aika ajoin nenä maata kohden ja tutkiskelen, pilkistääkö maasta pikkuruisia taimia uuteen kasvupaikkaan siirrettäväksi.