Onnellinen tarina jäniksenpojasta

Jänis on mestari maastoutumaan.

Jäniksiä juoksentelee pihallamme läpi vuoden; talvella aikuisia, kesällä poikasia. Siksi olemme suojanneet krookuksen kukat joka ilta kuusenoksalla, jäniksille kun krookukset tunnetusti maistuvat.

Eräänä aamuna nostin oksat kukkien päältä ja nakkasin ne maahan. Ihailin krookusten syvänsinistä väriä hetken ja käännyin lähteäkseni, kun huomasin jalkani vieressä kyyhöttävän karvakasan. En tiedä, kumman säikähdys oli suurempi: havujen suojassa emoaan odottavan jäniksenpojan vaiko minun, kun tajusin lähestulkoon sotkeneeni pienen olennon.

Ohikiitävän hetken katselimme toisiamme, minä kameran läpi, jäniksenpoika suurin tummin silmin kuin kirjailija Juhani Ahon sanoja lainaten: ”emon neuvoja muistaen painautui maata vasten, ei karvaakaan värähdyttänyt, ei ripseäkään räväyttänyt”.

Niin huomaamattomasti jänis kuivaan sammalleimumättääseen sulautuu, että vaikea sitä on kuvastakaan löytää.

Nyt havut saavat olla siellä minne ne viskasin, eipä niistä jäniksiä karkottamaan ollut, ennemminkin kutsuivat piiloonsa. Luultavasti jäniksenpoika siirtyi niiden suojaan heti, kun ymmärtäväisesti poistuin paikalta ja vetäydyin keittiöön aamukahvin keittoon.