Palsternakka, suosikkijuurekseni

 

Palsternakka nostetaan vasta juuri ennen maan jäätymistä.

Näin keskitalvella on paikallaan julkaista kuva palsternakkasadosta, joka ei vielä helmikuun lopullakaan osoita nahistumisen merkkejä. Syy hyvään säilyvyyteen lienee myöhäisessä nostoajassa, sillä palsternakka jatkaa kasvuaan talven tuloon asti. Se myös säilyy talven yli kasvimaassa, mistä sitä voi nostaa kevään varhaissadoksi. Muutaman yksilön voi jättää kasvamaan, jolloin syksyllä pääsee korjaamaan kasvin siemensatoa.

Palsternakka on mainio juures sosekeittoihin esimerkiksi maa-artisokan kaveriksi. Käytän sitä myös uunijuureksiin, keittojen mausteeksi sekä keitettynä ruoan lisukkeeksi. Perunamuusiin palsternakka antaa makean vivahteen, ja pehmeä juures kypsyy samaa tahtia perunan kanssa.

Palsternakka lukeutuu niihin kasveihin, joiden sanotaan menettävän itävyytensä vuodessa. Siementä ei siis kannata säästellä. Tosin itse olen kylvänyt palsternakkaa samasta pussista jo kolmena keväänä, hyvällä menestyksellä. Tänä keväänä aion kylvää loput, sillä onneksi pussin pohja häämöttää jo!

Rusakot etsivät paukkupakkasilla ruokaa puutarhasta

Lehtosaarni on suojassa korkean, tiheäsilmäisen verkon takana.

 Paukkupakkaset koettelevat rusakoita ja jäniksiä, jotka lähtevät etsimään helppoa ruokaa puutarhasta. Polveen ulottuva hanki ja sen pinnalle kehittynyt kestävä jääkansi tekevät verkoilla suojatuistakin puutarhakasveista helppoa ruokaa jäniksille. Siksi olenkin viime viikkoina huhkinut lumilapion kanssa ja madaltanut hankea hedelmäpuiden ja muiden suojattujen kasvien ympäriltä. 

Kasvien runkosuojukset ovat vähän kuin lasten talvivaatteet. Ne otetaan syksyllä esiin varastosta ja sovitetaan nuorille pensaille ja puille; moni taimi on kasvanut niin paljon, että tarvitsee jo isomman suojuksen. Vanha, pieneksi käynyt suojaverkko puolestaan joutaa pienemmälle kasville. 

Kaikki mahdolliset jänissuojat ovat nyt käytössä.

Paras suojus on tiheäsilmäinen, myyrätkin torjuva teräsverkko. Se on myös kallein. Kanaverkkokin toimii, mutta sen tueksi on hyvä asettaa tolpat, sillä jänikset ja rusakot oppivat nopeasti työntämään verkkoa ja katkomaan verkonsilmistä pistävät oksat. 

Pensasmustikat ovat pupujen herkkua. Ne pyrkivät syömään taimet ylhäältäpäin, minkä vuoksi olen sulkenut verkon myös yläosastaan.

Tammikuun loppupuolella pihavarastosta ei enää löydy verkkoja, joten olen suojannut kasveja ei-niin-kauniilla materiaaleilla; luumupuun ympärille levitin vielä juuttikankaan ja yksittäisiä omenapuun oksia peitin sanomalehdellä. Tuomen sanotaan karkottavan jäniksiä, mutta ainakin meillä myös korutuomen taimen oksia jänis oli katkonut. 

Korutuomen suojausta jatkoin sitomalla paikallislehden taimen ympäri.

Kasvien silmut sisältävät runsaasti ravintoaineita, minkä jäniksetkin ovat huomanneet. Niinpä ne vadelmakasvustoon päästessään napsivat silmut suuhunsa. Myös kauriit ovat ihastuneet paisuviin silmuihin, mikä koituu omenatarhojen riesaksi kevättalvella.

Koko puutarhan aitaaminen talvituhojen varalta olisi hankalaa. Onneksi seudulle on ilmestynyt elävä jäniskarkote; eilen huomasin pyöreätassuisen, lähes puolen metrin askelin harpponeen kissaeläimen kulkeneen tonttimme halki, ensimmäisen kerran tänä talvena. Ilves on täällä taas!

Talvikylvö parantaa perennojen itämistä

 

Nämä lajit kylvin tammi-helmikuun vaihteessa ulos. 

Siemenvarastoja tutkiskellessa vastaan tuli monivuotisten kukkien siemeniä, joiden Parasta ennen -päiväys oli aikapäiviä sitten mennyt. Päätin kuitenkin kylvää siemenet, sillä olen huomannut, että moni laji itää, vaikka siemenet olisivat menneet vanhaksi jo kymmenen vuotta sitten. Eivät kuitenkaan kaikki. Olen kuitenkin onnistunut idättämään viisitoista vuotta vanhoja tomaatin siemeniä hyvällä menestyksellä, joten päätin kokeilla. 

Samalla pääsin kokeilemaan perennojen talvikylvöä. Talvella ulos kylvettävät siemenet saavat luontaisesti joidenkin lajien vaatiman kylmäkäsittelyn, joka rikkoo siemenen lepotilan. Ulkona varttuvat taimet pystyvät hyödyntämään runsaan valon ja itävät vasta sään lämmettyä. Näin niistä kasvaa tanakoita. 

Kylvin eri lajit samaan kylvölaatikkoon: kangasajuruohoa, keltakiurunkannusta, nukkapähkämöä, Primula noverna -esikkoa, maariankelloa, kultalakkaa ja tarharistikkiä. 

Muistan Isoäidin Kasvit -siemenliikkeen perustajan Tuovi Miettisen suositelleen astiakylvöä, jossa kastelu on helpompi hallita kuin avomaalle kylvettäessä. Siksi astiakylvö tuottaa enemmän taimia kuin suorakylvö avomaalle. 

Perliitti säilyttää kylvömullan kosteuden. 

Erottelin lajit nimikylteillä ja peitin koko kylvöksen perliitillä, joka on kosteutta pidättävä ja ilmavuutta lisäävä kiviaines. Olen huomannut, että monivuotiset kukat kylväytyvät mielellään hiekka- ja sorakäytäville, ilmeisesti karkea hiekka tarjoaa sopivan ilmavan ja kostean kylväytymisalustan.  

Peitin kylvöksen kasvuharsolla ja lumikerroksella ja asetin kylvölaatikon suojaisaan nurkkaan talon seinustalle.

Peitin kylvöksen kevysti lumella, joka pitää mullan kosteana hiljalleen sulaessaan. Vein laatikon suojaisaan paikkaan ja levitin sen päälle kasvuharson, jotta mustarastaat eivät keväällä hyönteisiä ja matoja etsiessään pöyhi multaa. Lopulta peitin koko komeuden kevyellä lumikatteella, jotta lämpötila pysyisi tasaisena sään vaihdellessa. 

Keväällä huolehdin, että kylvös ei pääse kuivumaan - ja seuraan jännityksellä, mitä taimia mullasta nousee!

Talvikurpitsa maistuu joulun jälkeen

'Uchiki Kuri'

Talvikurpitsat ovat vuodenvaihteen herkku, sillä ne tarjoavat toivottuja kevyitä keittoaterioita jouluruokien jälkeen. Itselläni on vielä yksi 'Uchiki Kuri' -kurpitsa jäljellä. Se on Päivärinteen Pientilan tuotantoa, kasvanut luomuviljelyssä kangasniemeläisellä tilalla. 

Olen säästellyt kaunista kurpitsaa uuteenvuoteen, jolloin halkaisen sen ja keitän soseeksi. Maustan sosekeiton karrilla sekä oman puutarhan kuivatuilla yrteillä, mäkimeiramilla ja sitruunabasilikalla.

Halloween-kurpitsa 'Tom Fox'

 Viljelemäni talvikurpitsat on jo syöty tai pakastettu soseena talven varalle. Kuvan perinteinen Halloween-kurpitsa 'Tom Fox' kasvoi hyvin alkukesän kuivuudesta huolimatta. 

Kylvin siemenet suoraan avomaalle, mutta koska taimet olivat turhan lähellä toisiaan, päätin siirtää niistä kaksi erilleen kompostilavaan. Uuteen kasvupaikkaan siirretyt kurpitsat eivät enää jaksaneet juurtua ja tuottaa kunnon satoa. Ne antoivat huomattavasti pienempikokoisia hedelmiä kuin taimi, joka sai kasvaa häiritsemättä. Melkoinen kokoero!

Lumi on kasveille hyödyksi ja haitaksi

 

Lumisena talvena pihatöihini liittyy rohtokatajan vapauttaminen lumen alta.

Lumitöitä riittää tänä talvena, ja kun pihakäytävät ja kuistit on puhdistettu, on syytä luoda silmäys kasvien hyvinvointiin. Raskas lumitaakka saattaa katkoa havukasvien oksia tai pilata niiden muodot. Siksi kierränkin pihan katuharjan kanssa jokaisen lumipyryn jälkeen. 

Harjaosalla vedän lunta oksien päältä ja pitkän varren avulla nostan sini- ja rohtokatajien maahan painuvat versot ylös. Harjan varrella kopauttelen myös pylväskatajia ja -tuijia, ja tarvittaessa harjaan lumen pois kartiovalkokuusen oksilta. Jos lumi painaa oksat vinoon ja ne jäätyvät siihen asentoon pitkäksi aikaa, on pilarimainen muoto vaarassa mennä pilalle. 

Lisää aiheesta kirjoittamissani artikkeleissa:

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/uutiset/ea8c5ff4-32e8-4e46-96d8-904e3c7013d6

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/metsa/63a11e3c-a062-44f1-b3c1-bbe91deaf75a

Puita on helppo kylvää siemenistä

 

Hevoskastanjan siemenet

Talvi tuli tänä vuonna aikaisin, mutta onneksi ehdin kylvää hevoskastanjan siemenet hyvissä ajoin ennen maan jäätymistä. Viime vuosina kylvö on onnistunut vielä joulukuun puolella Etelä-Suomessa. 

Kylvän siemenet puutarhamultaan pieniin ruukkuihin. jotka upotan kukkapenkkiin. Näin kylvöksen paikka pysyy mielessä ja on helppo löytää keväällä. Peitän ruukut tiheällä verkolla, jotta myyrät ja oravat eivät käy herkuttelemaan kastanjilla. Verkot poistan keväällä kasvun alkaessa. 

Verkko pitää jyrsijät loitolla talven aikana. Keväällä se poistetaan ennen kuin hevoskastanjat lähtevät kasvuun.

Yksityiskohtaisemman artikkelini aiheesta voit lukea osoitteesta 

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/metsa/f6b9feca-0ea8-4122-92af-0a01e0ceb484

Tänä vuonna myös metsätammi antoi runsaan terhosadon, joten kylvin niitäkin pussillisen. Terhot pistelin suoraan maahan eri puolille tonttia. Tein istutuskauhalla maahan noin viiden sentin syvyisen kolon, johon tiputin terhon. Sieltä ne lähivuosina nousevat ilmoille omia aikojaan!

Hattivatteja ja pajusydämiä

 

Pajutöiden aika jatkuu kevättalveen, kun pensaat ovat vielä lehdettömiä. Leudon, lähes keväältä tuoksuvan sään innoittamana ryhdyin pajupallojen ja -sydänten punontaan.

Leikkasin terijoensalavan (Salix fragilis bullata) viimekesäiset piiskat pajupalloja varten. Pallojen teko alkaa pyörittämällä kolme versoa renkaiksi, jotka yhdistetään pallomaisesti ja sidotaan toisiinsa joustavalla matonkuteella. Sen jälkeen pujotellaan uusia versoja renkaiden lomaan niin, että pallon muoto kehittyy ja renkaat kiinnittyvät paremmin toisiinsa. Alkuvaiheessa versoja kannattaa sitoa yhteen, jotta työ ei hajoa.

Punoksen tiivistyessä nokkapihtien käyttö vähentää sormivoiman tarvetta. Kun muoto alkaa hahmottua, voi huomiota kiinnittää punoksen säännöllisyyteen tai kaoottisuuteen riippuen siitä, millaisen pinnan haluaa. Mitä pidempään punontaa jatkaa, sitä tiiviimpi pallosta tulee. Halutessaan työn voi jättää myös ilmavaksi.

Pyöreän muodon saavuttaminen teetti tällä kerralla työtä, sillä terijoensalavan vahvat versot olivat melko jäykkiä, minkä vuoksi pallo tahtoi aueta työn alkuvaiheessa. Lisäämällä sidoksia ja puristamalla palloa käsin tiukemmaksi pääsin hankalan vaiheen ohi. Kuivuessaan terijoensalava saa kauniin vaaleanruskean värin.

Kolmen pallon sarjan voi tulkita jättilinnun muniksi – sellaisiksi, joita Aku Ankka ja pojat löysivät seikkailuillaan tropiikissa. Lasten silmissä pallot näyttävät ehkä Tove Janssonin Muumi-kirjojen hattivattiperheeltä. Punotut pallot ovat varsin kestäviä, joten ne toimivat hyvin myös lasten leikeissä; niitä voi paijata, kuljetella, jopa heitellä.

Olen pitkään suunnitellut pajusydänten tekoa, mutta sydämen muoto on hankala säilyttää ilman rautalankasidosta. Kokeilin uutta punontatapaa leikkaamalla luonnonpajun haaroittuneita oksia. Taivutin oksanhaarasta lähtevät versot yhteen, jolloin sain sydämen muodon. Solmin ohuet versot yhteen ja punoin niiden kärjet ”takaisinpäin”. Näin sain sydämen terävät kohdat kiinnitettyä. Sen jälkeen punoin muutaman kierroksen ohuita versoja sydämen ympäri. Sidoin valmiin sydämen matonkuteella, jotta muoto ei muuttuisi työn kuivuessa.

Sydämen punomisen aloittaminen oksanhaarasta helpotti työtä valtavasti, koska alakärjen kiinnityksestä ei tarvinnut huolehtia. Työ sujui yllättävän hyvin sen jälkeen kun keksin tekniikan. Pajusydämet voi kiinnittää pellavanarulla toisiinsa ja ripustaa esimerkiksi kattoon, missä ilmavirta saa ne liikehtimään.

Pajutöiden tekeminen on meditatiivista. Ison pallon tekemiseen kuluu muutama tunti, joten työtä tehdessä voi kuunnella radiota. Tällä kerralla kuuntelin Ylen Elävän Arkiston videon Nainen ja metsä: Eeva Kilpi. Runoilijan vahvat sanat jäivät soimaan mielessä ja herättivät paljon ajatuksia. Suosittelen!

Kuka kulki kotipihalla?

 

Talvinen puutarha ei ole lainkaan niin autio kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Yön jäljiltä uuteen lumeen on piirtynyt jono isoja, pyöreitä tassunjälkiä. Onko kettu tai peräti ilves uskaltautunut pihapiiriin jänistä jäljittäessään?

Oravan jäljet

Uuteen lumeen painuneiden jälkien tarkastelu on hauskaa talvipuuhaa. Jälkien perusteella pihamme tämän talven vieraslistalla ovat ainakin seuraavat: jänis, rusakko, kauris (onhan hedelmäpuut suojattu riittävän hyvin?), kettu, ilves (todennäköinen), orava, lumikko (vaviskaa hiiret!), supikettu ja mustarastas.

Metsäjäniksen jäljet kertovat pupun seisahtuneen jouluruusun vihreiden lehtien kohdalla, mistä se on suunnannut kohti lumen alta pilkistävää talviokasvustoa. Pikkutalvion (Vinca minor) vihreät versot maistuvat jäniksille - ja hyvä niin, sillä voimakkaasti leviävässä kasvissa riittää syötävää.

Talvi piirtää hankeen kauniita kuvioita, jotka Pohjolan valo saa heräämään eloon. 

 

Niityllä lumesta esiin pistävät talventörröttäjät houkuttelevat lintuja siemenillään. On hauska seurata, miten parvi pyrähtää muodostelmassa kasvituppaalta toiselle, vaikkei lajia kaukaa katsoessa pystykään tunnistamaan.

Aroniapensaan marjat katoavat nyt vauhdilla mustarastaiden kierrellessä ruoanhaussa. Hyvän marjavuoden ansiosta pihlajissa riitti syötävää jouluun asti. Vasta kun punaiset marjat loppuivat, linnut kiinnostuivat marja-aronian kiiltävänmustista, mehevistä marjoista. 

Ensin pihassa pyöri yksi mustatakkinen talvehtija, mutta eräänä päivänä aronian ympärille oli kertynyt neljä mustarastasta, jotka sulassa sovussa napsivat marjat suuhunsa. Ehkä matka jatkuu marjojen loputtua uusille apajille.

Pihlajanmarjoista punomani kranssi on säilyttänyt värinsä hyvin marjojen kuivuessa. Niin hyvin, että muutama rastas on jo käynyt sitä nokkaisemassa. Ehkä nyt on aika kiinnittää kranssi pihapuun oksaan rauhalliselle paikalle, yllätysherkuksi talven kourissa sinnitteleville talvehtijoille.

Maatiaisamaryllis on sydäntalven ilo

 

Maatiaisamaryllis eli pikkuritarinkukka (Hippeastrum rutilum) on yksi kauneimmista keskitalven kukkijoista. Pitkän kukkavarren päähän avautuva siro kukkapari luo oranssia hehkua kukkaikkunalle. Kukkavanan päässä on usein kaksi kukkaa, mistä johtuen kasvia kutsutaan ruotsinkielisillä seuduilla myös nimellä gubben och gumman sekä äkta makar.

Maatiaisamaryllis on kotoisin Brasiliasta, mistä se rantautui Eurooppaan 1760-luvulla. Ruotsissa sitä alettiin kasvattaa 1830-luvulla ja Suomessa kasvi yleistyi 1850-luvulla. Kasvi oli erittäin suosittu etenkin maaseudulla ja kaupunkien työväestön keskuudessa. Kirjassaan Harrastajan viherkasvikirja vuodelta 1963 hortonomi Esko Puupponen nimittää Hippeastrum-suvun puutarhamuotoja eräänlaisiksi kansalliskukiksemme: ”Niitä harrastetaan väsymättä, ja niiden hoidossa kukkien ystävät saavuttavat ihailtavia tuloksia.”

Oma maatiaisamaryllikseni on alkujaan äitini kasvattama, hän sai sen ystävättäreltään yli viisikymmentä vuotta sitten. Kylläpä aika rientää! Itselläni kasvi kukkii parhaimmillaan pari kertaa vuodessa, mutta toisinaan kukinnassa on pitempiäkin taukoja.

Maatiaisamaryllis on helppohoitoinen kasvi. Se viihtyy runsaassa valossa, mutta suorassa paahteessa se saattaa saada polttovaurioita lehtiinsä. Kasvi ei vaadi täydellistä lepokautta amarylliksen tavoin, vaan sen lehdet pysyvät kauniin vihreinä läpi vuoden. Kasvia kastellaan säännöllisesti, ja kasvukaudella lannoitetaan viikoittain, jotta kehitys ei tapahdu sipulin koon kustannuksella.

Maatiaisamarylliksen kukan nielussa on tähtimäinen kuvio.

Kasvin sipulit ovat pienehköjä. Ruukun palasilla salaojitettuun saviruukkuun istutetaan kolme neljä sipulia tavalliseen kukkamultaan ”kupeitaan myöten”. Kasvi viihtyy parhaiten ahtaassa ruukussa, jonka pienet sipulit lopulta täyttävät.

Maatiaisamaryllis saa olla pitkään samassa ruukussa, sillä se kukkii sitä paremmin mitä enemmän ruukussa on sipuleita. Toisinaan kasvin kokema sokki voi laukaista kukinnan. Oma, pienten sipulien täyttämä maatiaisamaryllisruukkuni putosi kerran lattialle sillä seurauksella, että ruukku särkyi palasiksi. Kiireissäni hain ehjän ruukun, johon sulloin tiiviin paakun sellaisenaan. Eipä aikaakaan, kun kasvi intoutui upeaan kukintaan useamman kukkavarren voimin!

Ludisia kukkii vuoden pimeimpinä päivinä

 

Vuodenvaihde merkitsee huonekasveille elämää säästöliekillä, sinnittelyä niukassa valossa sekä liian kuivassa ja liian lämpimässä huoneilmassa. Siksi onkin aina yhtä ilahduttavaa huomata ludisian (Ludisia discolor) lehtihangoista pilkistävät kukinnot, jotka avaavat kukkansa säännöllisesti joulunaluspäivinä. Vaikka kasvia välillä uusisikin, aloittavat niin pistokastaimet kuin emokasvikin kukinnan joka vuosi kuin kalenteriin merkittynä.

Kukkaversot voivat olla 30-35 sentin mittaisia, ja parhaimmillaan niiden kärkiin avautuu jopa 20 omalaatuisesti käpertynyttä valkoista, huuliosaltaan keltaista kukkaa. Tummien, samettisenvihreiden lehtien keskeltä nousevat kukat ovat juhlava näky, josta saa nauttia pitkään, jopa 4 viikkoa, kestävän kukinnan ajan.

Eksoottinen kaunotar on kotoisin Kaakkois-Aasiasta, ja se kuuluu orkideoihin, vaikka muistuttaakin enemmän soljokasveja (Commelinaceae-heimo). Monista muista orkideoista poiketen ludisiaa kutsutaan maaorkideaksi, sillä se kasvaa kotiseudullaan maaperässä, vielä maatumattomien lehtien kattamassa humusmaassa, usein kallion rakosissa purojen varsilla.

Suuressa orkideakirjassa hortonomi Esko Puupponen kehottaa istuttamaan ludisian orkideoille tyypilliseen saniaisjuuri-kaarnanmuru-sammal-lehtihumusseokseen, hätätilassa turpeeseen. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että ludisia menestyy tavallisessa kukkamullassakin, kunhan kasvualustaa ei pidetä liian märkänä. Toisaalta on huolehdittava, että multa ei pääse koskaan täysin kuivumaan.

Lajia myydään yleensä korkeissa kukkaruukuissa, mutta Puupponen neuvoo istuttamaan kasvin matalaan, laakeaan vatiin tai koriin, jossa kasvin rennot, sivuille hakeutuvat versot pääsevät levittäytymään näyttäväksi kasvustoksi. Samalla matala ruukku vähentää liikakastelun vaaraa tarjoten riittävän kasvualustan matalajuuriselle kasville.

Ludisia on varsin helppohoitoinen huonekasvi, ja se tyytyy hämäriin nurkkauksiin, missä se on suojassa suoralta auringonpaisteelta. Liiallinen huolenpito voi tosin koitua kasvin kohtaloksi; itse päätin kerran vaihtaa vanhan yksilön isompaan ruukkuun, minkä seurauksena kasvi tiputti valtaosan versoistaan. Onneksi ludisiaa on helppo lisätä verson kärjistä; ja sen voikin keväällä uudistaa istuttamalla 3-5 versoa samaan astiaan.

Ken on kransseista kaunehin?

 

Kulunut syksy runsaine pihlajanmarja- ja ruusunmarjasatoineen on ollut inspiroivaa aikaa. Olenkin pyöritellyt erilaisia kransseja kotioveen, myyjäisiin, tuliaisiksi ja syntymäpäivätervehdykseksi. 

Aloitin syyskuun lopussa marjakransseilla, ja viimeksi vuorossa ovat olleet havukranssit. Samalla olen kerännyt kokemuksia pihlajan- ja ruusunmarjojen kestosta koristeena. Ruusunmarjakranssi kesti kauniina kuukauden päivät, pihlajanmarjat ovat säilyttäneet punaisen värinsä ja muotonsa jo parin kuukauden ajan. 

Pihlajanmarjat pistelin pihlajanversopohjaan. Nokkapihtien avulla sain painavat tertut pujoteltua tiukasti kiinni pohjaan. 

Kranssien teossa toteutan kahta luonnonvaroja säästävää periaatetta.

Kerään materiaalit omalta tontilta ja hyödynnän havukransseissa tuijan ja sinikatajan leikkauksessa syntyvää materiaalia. Pohjana käytän vuosittain alasleikattavan pajupensaan versoja tai metsäpuutarhassa villisti versovia nuoria pihlajia. Syysleikkauksen yhteydessä otan talteen myös jäkälän peittämät karviaisen oksat.

Tässä kranssissa pajupohja saa näkyä.

En käytä kranssien sidonnassa rautalankaa vaan punon pohjan niin tiukaksi, että versojen lomaan pistellyt koristeet pysyvät napakasti paikoillaan. Korkeintaan kiedon versojen ympärille hamppupellavanarun pyöreän muodon saavuttamiseksi. Näin kransseista ei synny jätettä, ja ne voidaan hävittää polttamalla takassa tai kompostoimalla. Toisinaan puran haalistuneet havut ja marjat pois ja käytän pohjan uudelleen.

Aloituskuvan ruusukranssi on sidottu orjanruususta, jota pellon laidalla kasvaa muhkea pensaikko.

 Kiulukoiden punertuessa pensas on jopa näyttävämpi kuin kukinta-aikaan. Ruusun kiulukat säilyivät hyvinä kuukauden verran, minkä jälkeen keräsin kiulukat kylvöksiä varten.

Jäkälän peittämät karviaispensaan vanhat oksat ovat melko jäykkiä, mutta varovasti käsitellen ne taittuivat ympyrän muotoon jäkälän varisematta. Koristenauha toistaa kellastuvien lehtien väriä.

Sinikatajan ja kanadantuijan koristama kevyt kranssi vie ajatukset talveen.

Joulun lähestyessä sidon muhkean havukranssin joko tuijan oksista tai metsäkuusesta. Jouluisen tunnelman lisäämiseksi kietaisen ympärille koristenauhan, jonka otan talteen kranssin kuivuessa. Tuijasta sidottu kranssi kestää vihreänä jopa pääsiäiseen asti.

Ripaus sinikatajaa tuo eloa kanadantuijakranssiin.

 

Leppoisaa joulunodotusta!

 

Kateviljely kannatti, nyt kokeilen syväpenkkiä

 

Kateviljelyn ansiosta saimme kuin saimmekin hyvän sadon, mikä antoi puhtia jatkaa savisen kasvimaan parannusta vielä näin lokakuulla. Olemme kaivaneet kaksi syväpenkkiä, joihin on tarkoitus kylvää avomaankurkkua ensi kesänä. Syväpenkkien ansiosta kasvimaa laajenee taas hieman.

Kun viimeisetkin härkäpavut on korjattu, on aika tehdä yhteenveto kateviljelyn onnistumisesta. Kylvövakoon lisätty kompostimulta takasi sipulien ja siementen kasvuun lähdön ja houkutteli maan eliöitä pintakerroksiin.

Riviväleihin kasattu kateaines puolestaan muodosti ilmavan, kostean kerroksen, jossa niin sipulit kuin lierotkin viihtyivät. Voikin sanoa, että perunoita nostettaessa juuristoalueella oli jokaista perunaa kohden ainakin 1-2 eloperäistä ainesta työstävää matoa työn touhussa. Tuntui suorastaa kurjalta häiritä niiden elämää.

Tänä syksynä emme enää olekaan kääntäneet maata, vaan ainoastaan kitkeneet monivuotiset rikkakasvit talikolla. Näin maakerrokset ja lierojen käytävät eivät sekoitu – ja lapiotyö vähenee. Lopuksi peitämme maan puiden lehdillä ja heinäpeitteellä, joka suojaa liettymiseltä sateella. 

Katteen alla pieneliöiden hajotustyö jatkuu pidempään kuin jos maa olisi paljaana. Ainakaan toistaiseksi kate ei ole houkutellut etanoita tavallista enempää. 

Tässä vielä postaus kesäisistä kateviljelytoimista:  https://annenallakka.blogspot.com/2021/07/kateviljely-on-hellekesan-pelastus.html

Syväpenkin teko alkaa

Vaikka savimaan tiiviys ja kosteus eivät yhden kesän aikana poistuneetkaan, on kateviljelystä selvästi ollut hyötyä. Myös ojitusta pitää parantaa, jotta ylimääräinen vesi johtuu pois kasvimaalta.

Kyseinen peltotilkku on ollut peltona ja viljelyssä ainakin sata vuotta, mikä ilmeni vuodelta 1921 peräisin olevasta kartasta. Tuona aikana maan rakenne on ymmärrettävästi ehtinyt tiivistyä, ja talvien lämpenemisen  myötä lisääntyvät talviset vesisateet lisäävät savimaan tiivistymistä entisestään.

Ensi kesän kurkkuviljelystä varten kaivoimme kaksi vajaan metrin levyistä ja noin 20 sentin syvyistä penkkiä. Penkin pohjalle ladoimme risuja: tuoksuvatukan varsia, mustaherukan oksia ja koristepensaiden leikkuujätettä. Risut toimivat salaojana ja tekevät penkistä ilmavan.

Syväpenkki rakennetaan oikeastaan kuin kompostikasa: pohjalle karkeita risuja, niiden päälle maa-artisokan ja tomaatin varsia ja seuraavaksi vaikka härkäpavun varsia, heinää ja puiden lehtiä. Näiden päälle levitetään kompostoitunutta hevosenlantaa, jota ilokseni sain jälleen omalta kylältä. Lopuksi penkistä nostettu multa lapioidaan koko komeuden päälle.

Syväpenkin nimi tulee siitä, että sen rakentaminen aloitetaan maanpinnan alapuolelta. Nimestään huolimatta se on kuitenkin kohopenkki, joka on maanalaisten täytteittensä ansioista selvästi ympäristöään korkeammalla. Muotonsa ansiosta penkki kuivuu ja lämpenee keväällä aikaisin. Ennen talven tuloa suojaan maan vielä heinällä.

Keväällä aion levittää mullan pintaan valmista kompostimultaa kylvökerrokseksi. Karjanlanta ja kasvijätteen hajoaminen luovuttavat lämpöä, mikä edistää avomaankurkun kasvua. 

Odotukset ovat jo nyt korkealla, ja innokkaana odotan kevään tuloa ja kylvöjen alkua!